DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaali

26.-31.1.2010 Helsinki

Yhdeksättä kertaa järjestetty DocPoint tarjosi taas kerran suun täydeltä sekä makiaa että karvasta. Vanhaset, tappajahoitajat ja Matti Saaren asehässäkät ovat ilmeisesti vaikuttaneet asiaan ihan kansainvälisellä tasolla, kun oikeudenjakamisen epä- ja oikeudenmukaisuutta käsiteltiin useammassakin festarifilmissä.

Niistä vähiten järkyttävä mutta henkilökohtaisesti kiinnostavin oli futisdokkari Kill the Referee (Les Arbitres). Belgialais-sveitsiläinen tuotantoryhmä oli saanut täydet oikeudet seurata vuoden 2008 EM-kisojen tuomaritoimintaa kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Pelikentiltä olivat tallentuneet paitsi tuomarien fyysinen toiminta, myös päätuomarin ja kahden avustavan erotuomarin väliset, headsetin välityksellä kuullut äärimmäisen paljastavat keskustelut. Ja kuului sitä kautta myös pelaajien tilityksiä. Päästiin seuraamaan tuomarien pukusuojissa, tuomarikokouksissa ja kahdenkeskisissä keskusteluissa käytyjä sanailuja sekä tuomarien kotiväen ja sukulaisten juttusia. (Dokkari on muuten löydettävissä myös netistä...)

Filmiä oli palanut kilometrikaupalla, ja tiukimmista väännöistä oli kasattu hyvän draaman kaaren omaava ammatinvalinnanohjausfilmi. Eli jos jalkapalloura kiinnostaa, saa ehdottomasti suurimmat paineet ehdottomasti pienimmällä palkalla osakseen nimenomaan päätuomarina. Päähenkilöksi muodostui brittituomari, joka täysin oikeutetun rankkarin Puolaa vastaan tuomittuaan sai puolalaisilla nettisivuilla osakseen tappotuomion - ja sellaisen oli "vitsimielessä" heittänyt ilmaan myös Puolan pääministeri. Siinä olisi Vanhasellekin vinkki varmojen irtopisteiden kalastusta varten.

Jalkapallotuomarin joutuu välillä ottelun jälkeen myöntämään pelaajille anteeksipyydellen, ettei ole kaikkitietävä ja -näkevä jumala, vaan pelin pikatahtisessa tiimellyksessä sattuu myös virheitä, ratkaiseviakin sellaisia. Muutama dokkari kertoi siitä, että myös lakituvissa tehdään virheitä. Näissä tapauksissa ei kuitenkaan ole kyse vahingoista vaan tarkoitushakuisuudesta.

Roman Polanski: Wanted and Desired käsitteli oikeudenkäyntiä tapauksesta, jossa mies oli vuonna 1973 kännäyttänyt ja hyväksikäyttänyt 13-vuotiasta mallityttöstä ja paennut Amerikoista ennen tuomion julistamista. Dokkarista käy ilmi, että oikeudenkäynnin vastenmieliseen juoneen kuului monta ylimääräistä palikkaa, joiden takana oli ennen kaikkea tuomarin vastenmielinen ja epäreilu julkisuudennälkä - ei sillä oikeuden toteutumisella niin väliä. Kantaja oli jo aikaa sitten antanut tapauksen anteeksi ja luopunut vaatimuksistaan, mutta viime vuonna "oikeus"laitos oli järjestämässä lopullista oikeudenkäyntiä, jossa Polanskille ehdottomasti luvattiin vapauttava tuomio. Mutta: uuden oikeudenkäynnin ehtona oli se, että istunto saataisiin kuvat ja esittää julkisesti. There's no business like law and show business.

Meksikolaisen oikeusjärjestelmän takapuolta kuvasi Presumed Guilty, jossa alettiin dokumenttikameroiden suristessa hakea oikeutta eli uutta oikeudenkäyntiä nuorelle meksikaanolle, joka tuomittiin 20 vuodeksi vankilaan ilman minkäänlaista havaittavissa olevaa osuutta kyseessä olevaan murhaan. Ainakin dokkarin todisteiden mukaan Meksikossa on vallalla käytäntö "syyllinen kunnes toisin todistetaan". Koska poliisi saa palkkionsa pidätysten ja tuomioiden määrän pohjalta, ei syyllisyydellä ole niin merkitystä. Ja vääristä todistuksista saavat etua sellaiset laitapuolen kulkijat, jotka sitä jonkinmoisten ketkuilujen johdosta kaipaavat. Kokonaisuuden kuvaustyyli on verevän "epädokkarimainen". Siitä voisi päätellä kyseessä olevan hitaanlainen fiktiivinen actionelokuva. Eri vinha jännityspala, joka tuo myös palan kurkkuun.

Alpo Rusin Stasi-tutkintaa ja -oikeudenkäyntiä valottava, nyt jo tv:ssäkin nähty Pekka Lehdon Epäilyksen varjossa puolestaan heittää tervettä kuraa suomalaisen oikeusvaltiobrändin nilkoille sekä politiikan laskiämpäriin. Tietyt "tarvitseeko tuota nyt edes todistaa" -tyyppiset yksityiskohdat ovat kuin edellä mainitun Presumed Guilty -leffan rivien välistä. Tämän leffan rivien väliin on kirjoitettu paksulla tussilla oletus, että esimerkiksi Paavo Lipponen toimi Stasin ja/tai KGB:n informanttina. Lukuisille korkean tasoon päättäjille lähetettiin pyyntö dokumenttiin osallistumisesta - ja kaikki kieltävät vastaukset näytetään nyt jo eläköityneen Eva Polttilan lukemina, mikä on upeasti asian tärkeyttä korostava kikka. Hienoin kieltäytymiskirje luettelee haastattelulle lukuisia tarkkoja ehtoja sekä neuvoteltavissa olevan sakkosumman, mikäli sopimus julkistetaan. Vaan, hahaa, sopimus ei ole sopimus ennen allekirjoittamista, eikä sen ääneen lukeminen näin ollen ole kiellettyä. Nerokasta!

Paikalle oli tällä kertaa saapunut useampikin matalan profiilin amerikkalaisdokkaristi, joita yhdistävän tuotantoportaan myyntitykki johti hommaa pitkäpuheisesti, mutta asiallisesti syvällisellä informaatiotasolla - ei suulaan puolihuijarimaisesti.

Paras jenkkituotos oli nimeltään Loot eli "ryöstösaalis". Siinä ohjaaja Darius Marder ottaa käsittelyynsä toisen maailmansodan veteraaneja, joilla on jäänyt sotatantereille kätköön omiin ahneisiin käsiin tarttuneita jalokiviä ja muita arvotavaroita. Marder yrittää etsiä niitä asianosaisten kanssa mutta juuri mitään ei lopulta löydy - paitsi osallisten mielien perukoilta. Syyllisyyttä, värisyttäviä kokemuksia, jopa sotaan sinänsä liittymättömiä murhia. Äärimmäisen sodanvastaisia kauhukokemuksia. Verta ja kyyneliä. Sotaelokuvia, josta ihastelu on riisuttu pois. Vaikuttava tapaus.

Samantha Buckin perhe- ja sukutarinan 21 Below'n uskottavuutta verotti hieman se, että siihen oli erikseen kreditoitu käsikirjoittaja. On erirotuisia sukulaisia, on vammaista lasta, on pikkurikollisuuteen taipuvaisia hulttioita ja muuta mukavaa. Kasaustapa tuotti hienoista epäuskottavuutta ja jotkin osiot mitä ilmeisimmin lavastettu. Ei edes ysikamaa, jota pari muuta sen sijaan edusti. Eiväthän ne Michael Mooren myyntipotentiaalia hakkaa, mutta rehellisyydessä ollaan reilusti edellä.

Kotimaisista kaikkein suurimmat ja varauksettomimmat kehut kaikkialta saanut Jonas Berghällin ja Mika Hotakaisen Miesten vuoro jätti minut yleisöryntäyksen takia liputta. Elokuva pyrki murskaamaan myytin suomalaisen miehen sulkeutuneisuudesta näyttämällä mitä kaikkea miehet saunassa toisilleen kertovatkaan. Ihan kaikkea ja ihan kaikesta, täysin avoimina ja alastomina.

Onnekseni pääsin silti näkemään Visa Koiso-Kanttilan elokuvan Miehen kuva, jonka päähenkilö oli kovasti allekirjoittanutta muistuttava, masennusherkkä ja hiljainen kaveri. Se näytti hyvän esimerkin epä-äijämäisestä, itsekorostusta kaihtavasta perusmukavasta ja -ystävällisestä ukkelista. Isänsä itsemurhan raastaman miehen luonteesta saatiin hänen itsensä, poikansa, veljiensä ja ystäviensä puheiden kautta niin hieno ja koskettava läpivalaisu, että nenäliinat loppuivat kesken.

Markku Halme